Nyt kun muutto on tehty ja pakolliset pienet remontit on saatu päätökseen, on aika alkaa nauttimaan omasta talosta ja pihasta. Puutarhan paras loisto on jo ohi; liljat ovat kuihtuneet, samettikukat suovat viimeistä loistoaan ja tuntematon violetti kellokasvi on kadonnut kukkapenkistä. Mehikasvit eivät välitä, vaikka kesän sydän meni jo. Ne paistattelevat päivää kivikossa. Ne ovat minun mielestäni niin kovin viehättäviä! Minua alkaa hymyilyttämään niitä katsellessa. Raukat eivät vain oikein osaa pitää puoliaan villisti kasvavaa heinää ja nurmea vastaan. Pidän niiden puolia, heinien ja nurmen kustannuksella.
Tarha alpi ei ole valmis vielä luovuttamaan. Se tervehtii pörriäisiä ja pilvien takaa kurkkaavaa aurinkoa. Sen on vielä aika loistaa, mutta kohta senkin aika on ohi. Alimmat kukat ovat jo alkaneet luovuttamaan. Yksitellen ne tippuvat pihanurmelle ja tekevät siitä keltaisen läikikkään.
Purppuran värinen pensas koristaa talon nurkkaa. Koitin tehdä tuttavuutta, mutta kaveri onkin hieman piikikäs. Lehtien alla se piilotteli teräviä aseitaan ja iski salakavalasti sormenpäähäni, kun en osannut olla varovainen. Eikä se kerro minulle nimeään. Kaunis on katsella, mutta piikikäs käsitellä, tämä uusi tuttavuus.
Karviaiset taipuvat taakkansa alla. Pulleita marjoja on oksat täynnä. Vielä kaikkien posket eivät ole täysin punaiset, joten minun pitää vielä malttaa mieleni. Kohta saan kellariini mehua!
Oi! Mikä tämä on? En ole tätä ystävää ennen nähnyt. Kauniit ovat lehdet, ylväinä varren päässä. Kukkia ei ole näkynyt, lehdet taitavat olla tämän ainoa kaunistus.
Omenapuita on muutama, vielä kovin nuoria. Hedelmää tulee jonkin verran, ei ongelmaksi asti. Toivon sadon runsastuvan, enemmänkin voisi omenia syödä. Taidan olla hieman hätäinen puutarhuri?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti